Ilpolla on todettu hammasjuurisyöpymä, josta voitte lukea lisää tästä. Kevään aikana huomasin Ilpolla olevan taas vaikeampi syödä. Koko talven ja vielä keväälläkin pohdin kovasti mitä minun tulisi tehdä. Hampaita oli jo kerran poistettu ja loputkin jouduttaisiin luultavasti vielä poistamaan. Mietin kovasti olisiko hampaaton elämä oikeaa kissan elämää, vai olisiko kiltimpää päästää toinen pois kärsimyksistään lopullisesti. Päätös oli elämäni vaikein, sillä Ilpo on minulle kovin rakas ja tärkeä. Lopulta päätin kuitenkin päästää Ilpon tuskistaan. Tilasin ajan kunnan eläinlääkäriin ja samalla käynnillä rokotettaisiin Indi.
Viimeisen matkan aika koitti perjantaina 23. toukokuuta. Samana päivänä vein Ilpon viimeistä kertaa ulkoilemaan ja otin siitä kuvia. Kävimme myös äitini luona, joka suostui ottamaan meistä yhteiskuvia muistoksi. Itkin kuvia ottaessani ja Ilpon kanssa kuvattavana ollessani. Äitikin itki. Miten paljon pieni kissa voikin vaikuttaa ihmisiin.
 |
| Viimeiselle matkalle lähdössä... |
Eläinlääkäriin Ilpo pääsi Kenin vetämänä kärryissä. Itse kävelin ja itkin koko matkan. Olin niin kovin surullinen... Perillä Indi rokotettiin ensin ja sitten oli Ilpon vuoro. Ilpo sai ensin rauhoittavan piikin. Vaikutuksen alkamista odotellessa sain istua tuolissa Ilpo sylissäni. Silittelin Ilpoa ja jutustelin sille kyyneleiteni vuotaessa. En enää muista mitä kaikkea Ilpolle juttelin, mutta ainakin kerroin rakastavani sitä ja etten koskaan unohtaisi sitä. Pyysin myös anteeksi etten osannut muuta tehdä auttaakseni. Niin Ilpo nukahti syliini toivon mukaan suhteellisen onnellisena. Eläinlääkäri tutki vielä kissaa ja antoi sille viimeisen piikin Ilpon maatessa tutkimuspöydällä. Minä olin Ilpon vieressä viimeiseen asti, siihen asti ettei sydän enää lyönnyt... Eläinlääkäri oli ihana ja antoi minun ihan rauhassa silitellä ja halata Ilpoa viimeiseen asti. Hän ei hoputtanut eikä vähätellyt hetken vaikeutta ja surullisuutta.
Lopulta sain itseni riistettyä irti Ilpon karvaisesta ruumiista, maksettua ja lähdettyä ulos. Päästyäni Kenin luo, istuin sen viereen puun alle ja itkin entistä kovempaa. Pitkään aikaan en voinut muuta kuin itkeä ja rutistaa Keniä lohtua hakien. Saatuani hillittyä itkuani edes vähän valjastin Kenin ja lähdin kotiin. En muista loppu päivän tapahtumia tarkasti. Sen kuitenkin muistan kuinka pohjattoman surullinen olin. Minä vain itkin ja itkin...
Nyt vasta sain rohkeutta ja voimaa kirjoittaa tästä tapahtumasta. Kesän aikana tapahtui monia kivoja asioita ja valmistuin tänä kesänä lastenohjaajaksi. Kaikkia näitä mukavia asioita on kuitenkin varjostanut Ilpon kuolema. Monina päivinä olen itkenyt ja miettinyt teinkö oikean päätöksen. Aina en ole siitä varma. Minulla on kauhea ikävä Ilpoa. Haluaisin niin kovasti voida vielä pidellä sitä itseäni vasten ja nukkua Ilpon kanssa. Ensimmäiset yöt Ilpon kuoleman jälkeen olivat vaikeimmat. En meinannut saada unta kun vain odotin koska Ilpo hyppäisi viereeni. Eikä se koskaan hypännyt... Tajutessani ettei niin tapahtuisi aloin taas itkemään eikä nukahtaminen tullut kysymykseenkään.
Nyt olen jo paremmin tottunut siihen ettei kotona enää olekaan kahta kissaa. Vieläkin toki välistä tulee kauhea ikävä Ilpoa ja itken sitä muistellessani. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani itkin.. Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan.
