Minne me mennään?

Siskoni lapset olivat minulla kylässä viime viikon loppupuolella syyslomallaan. Heidän täällä ollessaan ehdimme tehdä kaikenlaista eläinten hoidon merkeissä. Kävimme lenkkeilemässä kera Kenin ja Papun, ulkoilutimme Indiä ja Keniä, pidimme kuvaussession Kenistä ja Indistä ulkona (Tästä tulee myöhemmin oma postaus.), pesimme Kenin siskon tytön kanssa ja kävimme PITKÄLLÄ lenkillä. Nyt saattekin kuulla tästä pitkästä lenkistämme.

Suunnittelimme tämän lenkin jo edellisenä päivänä salassa äitini kanssa yllätykseksi lapsille. Lähtisin lasten kanssa aamupuolesta koirien kanssa lenkille Kukkasjoelle päin ja sillä tapaisimme ihan "sattumalta" mummin eli äitini ja jatkaisimme matkaa hänen kanssaan. Kävelisimme nuotiopaikallle,jossa olisi tarjolla makkaraa, leipää, kuumaa kaakaota ja vaahtokarkkien grillausta. Tuumasta toimeen.

Aamulla kaikki saivat nukkua niin pitkään kuin halusivat. Pääsimme silti lähtemään jo 20 yli kymmenen. Kävimme muksujen kanssa hakemassa Papun mukaan, niin kuin oli sovittu. Alkuun minä talutin Papua ja Roope Keniä. Minulla jaRonjalla oli kamerat mukana kuvaamista varten. Alkumatka sujui oikein hyvin. Kouvolan tien varressa olevassa metsässä päästimme koirat hetkeksi irti. Rasmus juoksenteli koirien kanssa pitkin mettää ja Ronja kuvasi menoa. Yhdessä vaiheessa Papu meinasi jättää meidät. Onneksi Ronja huomasi ja ilmoitti minulle. Tulihan se Papu takasin hetken huudeltuani. Se oli varmaan lähtenyt etsimään mihin äiti oli jäänyt. Papu kun on niin mammanpoika. =)

Jes, niin olenkin! =)

Kun koirat oli taas kytketty hihnoihin jatkui matka samoilla taluttajilla. Jättikirppiksen kohdalla olisivat muksut halunneet mennä sinne, mutta eihän meillä kellään ollut rahaa mukana. Niinpä matka jatkui. Vähän matkan päästä pysähdyimme ottamaan kuvia. Kuvissa poseerasivat niin koirat kuin lapsetkin. Itse otin kuvia. Hienoja malleja minulla olikin, katsokaa vaikka. =)

Ilmeet kohillaan. =D

Papu naattii. =)

"Mitäs siinä tuijotat?"

"Herkku, herkku, herkku!"

"Miks sä sen herkun sinne pistät?"

"Mites mä nään hihnat laittaisin...?"

Kieli. =)

Keni se vaan ei voi aina poseerata nätisti... =D

Ronjan avustuksella otin seisotuskuvat Kenistä ja Papusta.

"Mie killitän sua suoraan silmiin."

Koiran asettelu meneillään. =)

Sakenmanni poseeraus. =)

Matkan jatkuessa alkoi Roope jo ihmetellä milloin me oikein kääntyisimme kotia kohti. Ei vielä oli vastaus. Rasmus oli oikein tyytyväinen vastaukseeni. Villähteen leivän kohdalla pysähdyimme taas kuvaamaan. Tällä kertaa mallina toimi vain Keni. Minä ja Ronja kuvasimme ja Rasmus hoiti rekvisiitta puolen. Laitoimme Kenin makaamaan lehtimereen ja Rasmus heitteli lehtiä leijumaan ilmaan. Aika kivan näköstä siitä tuli, vai mitä? =)

"Mitä ihmettä?!"

"Huoh. Noi ihmiset...."

"Ei kuule enää kiinnosta."

"Huoh..."

"Oliks nyt kivaa, häh?"

Kaksi odottelijaa. =)

Matka se vain jatkui. Taluttajat vain välillä vaihtuivat. Päästessämme Kukkastielle taluttajina olimme minä ja Ronja. Kovin lapset ihmettelivät kuinka kauan vielä jatkaisimme matkaa ja mitä kautta oikein menisimme kotiin. Kukkasjoelle päästyämme huomasimme puiden lomassa ihmisen. Kuka se oikein on? Äitihän se siellä oli. Lapset kysyivät oliko tämä tapaaminen suunniteltu. Eihän toki. =) Äiti kertoi lähteneensä lintuja katselemaan ja ihasteli pitkää lenkkiämme. Päätimme jatkaa yhdessä matkaa ja kävellä ainakin lintujen ruokintapaikalle asti. Koirat pääsivät toki vapaaksi juoksentelemaan. Kun Papu huomsi joen, meni se tietenkin sinne kahlailemaan... Eikä se mitään, mutta kun Kenikin meni veteen. Kiva. Märkä koira minulla sitten taas. No, eipä tuo tahtia tuntunut haittaavan.

Vesipeto vaanii. =D

Lintujen ruokintapaikalta jatkoimme vielä matkaa aina välillä koiria kuvaten. Otin minä muutaman kuvan Rasmuksestakin hänen hypätessään kaatuneen puun yli. Rasmus juoksenteli muutenkin koirien kanssa pitkin metsää meidän muiden kävellessä. Miten sillä pojalla voikin olla niin paljon energiaa?!

Lähestyessämme nuotiopaikkaa huomasin paikalla olevan jo joku ukko. Pysähdyin kerroin äidille edessä olevan jonkun ja otin koirat kiinni. Äiti tuli ja otti Papun hihnaan ja minä talutin Keniä pannasta. Lähempänääiti kysyi ukolta saisimmeko mekin tulla nuotion ääreen lepäämään. Saimme luvan tulla. Nuotion luona tunnistimme ukon ukiksi eli isäkseni. Isä oli kuulema halunnut lähteä metsäään istuskemelaan rauhassa. Äiti huomasi repun maassa ja avasi sen, Sieltä löytyi juotavaa ja syötävää kaikille. jossakin vaiheessa grillatessamme äiti paljasti kaiken olleen suunniteltua. En ole varma missä vaiheessa lapset itse alkoivat ajattella niin, mutta eivätköhän he olleet jo arvanneet sen siiihen mennessä. =)

Paistoimme makkaraa ja grillasimme tikunnokassa vaahtokarkkeja, joita Rasmus koko ajan kutsui hattaraksi. Roope kävi myös hakkaamassa kirveellä lisää polttopuita. Koirat kuljeskelivat ympärillä ja yrittivät saada ihmisiä antamaan heillekin jotain syötävää. Saivathan ne osan minun ja äidin makkaroista ja leivistä. =)

Nuotiopaikalta kävelimme Kukkasjoen sillalle asti. Sillan luona on pieni koski, jossa on vanhoja isoja kiviä. Yritimme saada ryhmäkuvaa otettua kivien päällä. Vähän heikoiksi jäivät nämä kuvat. Äidin kamerasta meni putki jotenkin rikki, harmi. =( Tässä kuitenkin yksi kuva.

 Isän auto oli parkkeerattu mäen toiselle puolelle pois näkyvistä. Minä, lapset ja koirat lähdimme kotiin isän kyydissä ja äiti lähti kävelemään kotia kohti. Vietyään meidät kotiin isä lähti vielä poimimaan äidin kyytiinsä ja toi hänetkin autolla kotiin. Aikaa tähän reissuun meillä kului kaikenkaikkiaan noin neljä tuntia. Että semmonen reissu. =)

Pitkään on mennyt ilman päivityksiä, mutta tähän on hyvä syy... Kevät oli varsin rankkaa aikaa minulle....

Ilpolla on todettu hammasjuurisyöpymä, josta voitte lukea lisää tästä. Kevään aikana huomasin Ilpolla olevan taas vaikeampi syödä. Koko talven ja vielä keväälläkin pohdin kovasti mitä minun tulisi tehdä. Hampaita oli jo kerran poistettu ja loputkin jouduttaisiin luultavasti vielä poistamaan. Mietin kovasti olisiko hampaaton elämä oikeaa kissan elämää, vai olisiko kiltimpää päästää toinen pois kärsimyksistään lopullisesti. Päätös oli elämäni vaikein, sillä Ilpo on minulle kovin rakas ja tärkeä. Lopulta päätin kuitenkin päästää Ilpon tuskistaan. Tilasin ajan kunnan eläinlääkäriin ja samalla käynnillä rokotettaisiin Indi.

Viimeisen matkan aika koitti perjantaina 23. toukokuuta. Samana päivänä vein Ilpon viimeistä kertaa ulkoilemaan ja otin siitä kuvia. Kävimme myös äitini luona, joka suostui ottamaan meistä yhteiskuvia muistoksi. Itkin kuvia ottaessani ja Ilpon kanssa kuvattavana ollessani. Äitikin itki. Miten paljon pieni kissa voikin vaikuttaa ihmisiin.

Viimeiselle matkalle lähdössä...

Eläinlääkäriin Ilpo pääsi Kenin vetämänä kärryissä. Itse kävelin ja itkin koko matkan. Olin niin kovin surullinen... Perillä Indi rokotettiin ensin ja sitten oli Ilpon vuoro. Ilpo sai ensin rauhoittavan piikin. Vaikutuksen alkamista odotellessa sain istua tuolissa Ilpo sylissäni. Silittelin Ilpoa ja jutustelin sille kyyneleiteni vuotaessa. En enää muista mitä kaikkea Ilpolle juttelin, mutta ainakin kerroin rakastavani sitä ja etten koskaan unohtaisi sitä. Pyysin myös anteeksi etten osannut muuta tehdä auttaakseni. Niin Ilpo nukahti syliini toivon mukaan suhteellisen onnellisena. Eläinlääkäri tutki vielä kissaa ja antoi sille viimeisen piikin Ilpon maatessa tutkimuspöydällä. Minä olin Ilpon vieressä viimeiseen asti, siihen asti ettei sydän enää lyönnyt... Eläinlääkäri oli ihana ja antoi minun ihan rauhassa silitellä ja halata Ilpoa viimeiseen asti. Hän ei hoputtanut eikä vähätellyt hetken vaikeutta ja surullisuutta.

Lopulta sain itseni riistettyä irti Ilpon karvaisesta ruumiista, maksettua ja lähdettyä ulos. Päästyäni Kenin luo, istuin sen viereen puun alle ja itkin entistä kovempaa. Pitkään aikaan en voinut muuta kuin itkeä ja rutistaa Keniä lohtua hakien. Saatuani hillittyä itkuani edes vähän valjastin Kenin ja lähdin kotiin. En muista loppu päivän tapahtumia tarkasti. Sen kuitenkin muistan kuinka pohjattoman surullinen olin. Minä vain itkin ja itkin...

Nyt vasta sain rohkeutta ja voimaa kirjoittaa tästä tapahtumasta. Kesän aikana tapahtui monia kivoja asioita ja valmistuin tänä kesänä lastenohjaajaksi. Kaikkia näitä mukavia asioita on kuitenkin varjostanut Ilpon kuolema. Monina päivinä olen itkenyt ja miettinyt teinkö oikean päätöksen. Aina en ole siitä varma. Minulla on kauhea ikävä Ilpoa. Haluaisin niin kovasti voida vielä pidellä sitä itseäni vasten ja nukkua Ilpon kanssa. Ensimmäiset yöt Ilpon kuoleman jälkeen olivat vaikeimmat. En meinannut saada unta kun vain odotin koska Ilpo hyppäisi viereeni. Eikä se koskaan hypännyt... Tajutessani ettei niin tapahtuisi aloin taas itkemään eikä nukahtaminen tullut kysymykseenkään.

Nyt olen jo paremmin tottunut siihen ettei kotona enää olekaan kahta kissaa. Vieläkin toki välistä tulee kauhea ikävä Ilpoa ja itken sitä muistellessani. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani itkin.. Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan.