Otsikko on eräästä lastenlaulusta, jonka olen kuullut äidiltäni. Sen sanat menevät näin:
Pumpula puf, pampula paf ,
pumpulapilven hattara, hah,
pumpula puf, pampula paf
pilvenhattara hah.
Mutta tänään ei laulettu, vaan tuli tuo alku vain mieleen Keniä katsellessa. Äiti tuli koirien kanssa minua vastaan, päästessäni töistä. Kävelimme kotia kohti ja päätimme mennä läheiseen metsään aitaukseen koiria juoksuttamaan. Olemme ennenkin käyneet siellä koiruuksia leikittämässä. Ilmeisesti aitaus ei enää ole kovin monen suosiossa. Saimme kahlata aivan koskemattomassa hangessa. Lunta ei ollut ihan polviin saakka, mutta paljon kumminkin. Heiteltiin äidin kanssa lumipalloja koirien jahdattavaksi. Keni menikin pallojen perään oikein innoissaan hangesta huolimatta. Papu ei aina viitsinyt lähteä kovin kauas, tuleehan niitä uusiakin palloja. Jonkin ajan kuluttua Kenin liikkuminen alkoi näyttämään hieman vaivalloiselta, eikä Kempula enää halunnut juosta pallojen perään.
Kutsuttuani Kenun lähemmäs selvisi syykin, tämä:
Hieman oli Kenulle siis tullut lumikokkareita karvoihin. Isoimmat Hiukan meitä huvitti, kun katselimme Kenin liikkumista. Auttelin pojalta pahimmat paakut irti ja jatkettiin lumipallojen viskomista vielä hetki. Kotiin palattuamme laitoin Kenille pediksi neljä pyyhettä päällekkäin ja käskin sen olla siinä. Hyvin Kenu alkoi sulamaan. Itse se irroitteli paakkuja ja söi ne.
Ikävä kyllä iloni loppui lyhyeen parin tunnin päästä Kenin pissatessa eteisen kynnysmatolle. Ei muuta kuin hynttyyn niskaan ja ulos. Mutta, oltuamme sisällä pari tuntia Keni pissasi uudestaan eteisin matolle. Eipä enää naurata. Nyt minulla on sitten kaksi pissaista mattoa ja talouspaperi loppu. Enpä taida antaa Kenun syödä enää yhtäkään lumipaakkua ulkoillessamme.
Tässä vielä verrattavaksi kuva Papusta ja sen lumipaakuista. Joskus olisi ihan kiva omistaa lyhytkarvainen koira.
Tämän kertaiset kuvat on ottanut äiti kännykällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti