7 vuotta!

Tänään Keni täytti setsemän vuotta! Miten nopeasti aika onkaan kulunut. Vastahan minulla oli rakas ja hermoja raastava pieni Keni-pentu. Nyt poika onkin jo melkein seniori-iässä. Keni on kyllä todella tärkeä ja rakas perheenjäsen. Se on myös minun suojelijani. Itse kun satun omistamaan erittäin vilkkaan mielikuvituksen. Onneksi Keni on turvanani, eikä minun siis tarvitse turhia pelätä. =)

Missä vaiheessa tästä pikkuisesta pentusesta kasvoi komea iso herrasmies?

Toivottavasti Kenillä on vielä monta vuotta edessä päin! =)

Kotona!

Nyt on pentunen vihdoin kotona! Tapasimme kasvattajan pennun ja pentujen emon Myyn kanssa Leivonmäen teboilin luona. Mitä kaikissa koiranpennun ottamisen ohjeissa lukeekaan? Älä ikinä nouda ja osta pentua bensa-aseman parkkipaikalta. Hups! No, tämähän ei oikeasti koske meitä. Sillä kävin pentua katsomassa kasvattajan kotona jo viikko sitten ja lisäksi tunnen kasvattajan jo entuudestaan. Kenihän on samalta kasvattajalta haettu. Minusta oli vain mukavaa kun hän kertoi voivansa tuoda pennun lähemmäksi tulevaa kotiaan. Samalla matkalla hän veisi myös pentujen emon takaisin omistajalleen. Jyväskylään on puolet lyhyempi matka.

Matkalla kotia kohti pentunen välillä uikutti ja ulvoi (!) ja välillä rauhoittui nukkumaan viereeni. Parkkipaikalla tapasimme äitini Kenin kanssa. Pentu meni rohkeasti kohti Keniä ja Kentsukin oli pennusta kiinnostunut. Olisivathan nuo jopa alkaneet leikkimään ulkona. Hihnoissa vaan ei viittinyt antaa riehua. Kotona Keni ei enää ollutkaan yhtä innoissaan pennusta. Ei se pentua komenna tai kiusaa, muttei vielä suostu leikkimäänkään. Ovat ne silti jo nukkuneet lähekkäin. =)

Indi ei vielä ole varma uudesta tulijasta. Pentu tekisi kyllä mielellään tuttavuutta, mutta neiti vain häipyy kauemmas. Indi kävi haistelemassa pentua sen nukkuessa. Pennun liikahtaessa tyttönen kuitenkin häipyi paikalta. Rauhallisesti ovat sekä kissa että pentunen suhtautuneet toisiinsa.

Nyt kotosalla ollessamme on pentu välillä uikuttanut ja välillä nukkunut tai muuten ottanut rennosti. Taisi matka ja ero perheestä hieman rasittaa pientä. Annoin koko poppoolle samaan aikaan ruuat nyt illalla. Hienosti jokainen pysyi omalla kupilla. Pentu söi yli puolet annoksestaan eli aika hyvin. Kenihän ei ekana päivänä syönyt lainkaan yhtä hyvin. Olen jo käyttänyt pikkusen ulkona pariin otteeseen ja hädät on tehty vain ulos. Vielä en siis ole joutunut sisällä siivoamaan pennun jäljiltä. Olemme ehtineet leikkiäkin hiukan yhdessä. Leikitin samaan aikaan sekä pentua että Keniä. Hienosti on meillä alkanut yhteiselo. Tällä hetkellä molemmat koirat nukkuvat. Kunhan pentu tuosta herää lähdemme ensikertaa kaikki kerralla ulkoilemaan. Mitenhän se sujuu?

Niin ja vielä tähän loppuun, pennun nimi on Bywater Steals The Show eli tutummin Riki. =D

Arvoitus ratkeaa...

Oikea vastaus on................... koiranpentu!

(c) Tuire

Ja sellainen on tulossa meille!. Kyllä luitte oikein, pitkäaikainen haaveeni toisesta koirasta toteutuu juuri tänään. Lähdemme nyt aamusta pentusta hakemaan.

Joulukuun 13. päivä syntyi tähän maailmaan viisi ihanaa punaista pentua. Yksi punamerle tyttö, kaksi punamerle poikaa ja kaksi punatrikki poikaa. Pentujen kasvattaja on sama kuin Kenin eli Bywater kennelin Tuire Finska-Koponen. Tiesin jo ennen pentujen syntymään yhdistelmästä ja haaveilin saavani yhden punamerle pojan siitä pentueesta. Kun pennut syntyivät ja siellä oli kaksikin merlepoikaa innostuin enemmän. Kuitenkin hieman myöhään kyselin pentua itselleni ja alkuun näyttikin siltä etten sellaista tulisi saamaankaan. Onnkesi näin ei käynyt. Kasvattaja kertoi yhden pennun olevan vielä vapaa ja lähdin pentuje katsomaan niiden ollessa seitsenviikkoisia. 

Keni lähti mukaan pentuja katsomaan. Samalla myös kasvattaja näki ensi kertaa livenä Kempulan aikuisena. Keni raukka hieman arasteli pentuja ja niiden tarkkaa emoa ja päätyikin sohvalle turvaan. Pennut sen sijaan olivat hyvinkin kiinnostuneita Kenistä. =)

Keni ei ole tietävinäänkää läheisistä pennuista. =)

Tottakai jokainen pentu oli ihana ja suloinen terävistä hampaistaan huolimatta. Tykästyin kovin vapaaseen merlepoikaan ja olisin mielelläni tuonut sen samantien kotia. Sovittiin kasvattajan kanssa että nukkuisin yön yli ja jos vielä seuraavana päivänä minusta tuntuisui hyvältä pennun otta, niin saisin sen. Seuraavana päivänä lähtikin kasvattajalle viesti halustani ottaa pentu. 

Nyt pentu on jo maksettu ja tänään tosiaan haemme pennun Jyväskylästä. Kasvattaja on näet viemässä pentujen emoa takaisin omistajalleen ja tuo samalla pennun lähemmäksi meitä. Kasvattajahan itse asuu Kuopiossa asti. Nyt on hieman lyhyempi hakumatka kuin Keniä haettaessa. =) 

Eilen kävin hieman ostoksilla pentua varten. Mustissa ja Mirrissä vierähti reilu tunti valitessani sopivia tarvikkeita. Hommasin pennulle tuttua Royal Canin penturuokaa, ruokakupin, hihnan ja pannan. Kuppi on nätin vaaleansininen ja siinä on luun kuva, jossa lukee woof. Kuppi oli hieman kallis, mutta miellytti niin kovasti silmääni, että oli pakko hankkia se. Ehkäpä ostan vielä Kenillekin samanlaisen. 

Panta on poikkeuksellisesti nailonpanta. En yleensä tykkää käyttää nailontuotteita niin kovuuden takia. Haluan pennun pannan olevan miellyttävän tuntuinenkaulassa ja opivan pennulle pitkään. Myyjä sai minut kuitenkin vakuuttumaan pannan erinomaisuudesta. Panta on Rukan valmistama ja näin ollen pitäisi olla varsin laadukas. Siinä on pehmustettu sisäpinta ja lukossa lukitusnappi. Pantaa voi käyttää sekä normipantana että kuristavana kahden kiinnitys lenkin johdosta. Siinä on myös paljon säätövaraa ja luultavasti tuleekin sopimaan pennulle varsin pitkän aikaa. Myös pannan mintun väri miellytti. Toivottavasti panta osoittautuu hintansa veroiseksi.

Hihna sentään ei ole nailonista valmistettu vaan jonkin sortin tekonahkaa. Nailonista kolen käyttänyt kerran Kenillä sen ollessa nuorempi. Se oli paha virhe. Kenin nykäistyä sai kunnon palojäljet käsiini hihnasta. Sen jälkeen olen käyttänyt vain nahkaisia hihnoja. Pentukin tulee kasvettuaan saamaan samanlaisen hihnan kuin Kenillä nyt on. Alkuun tuollainen hihna olisi kuitenkin liian painava. Pennut hihna on varsin kevyt ja kaksi metriä pitkä eli ei mikään kovin lyhyt. Se on musta ja siinä on pari bling blingiä. 

Kaupasta tarttui matkaan myös heijastinjatkopalat hihnoihin kaikille koirille, niin Papulle, Kenille kuin pennullekin. Näytäänpähän pimeässä.  Pentu saa nyt alkuun käyttää Indin heijastin liiviä ja saa vasta isompana ihan oman liivinsä. =)

Pennun nimen kerron teille vasta seuraavassa postauksessa. Nyt jään odottamaan lähtöhetkeä. Ensi kertaan! =)

Miten siinä sitten kävikään...

Tammikuun loppupuolella pääsivät pojat uusiin hommiin, nimittäin potkukelkan vetoon. Kenihän on tuota jo viimevuonna harjoitellut, mutta normi hihna kelkan ja koiran välissä vei kaikki menohalut. Nyt kuitenkin menin ja ostin joustavan hihnan tähän tarkoitukseen. Hihna on oikeasti tarkoitettu koiran kanssa hiihtämiseen, mutta toimi tässäkin puuhassa hyvin. En toki viitsinyt laittaa Keniä yksin vetämään pulskaa omistajaansa, vaan hommasin Papun sille kohtalotoveriksi. Hihnan haku reissulla ostettiin myös Papsulle vetovaljaat.

Ekalle ajokerralle lähdin yksin. Äidin tai isän mukana olo olisi häirinnyt Papun työntekoa. Toki taka-ajatuksena oli myös se, että mikäli homma ei sujuisikaan ihan helposti niin ei kukaan olisi näkemässä. Turha pelko. Pojat tajusivat todella nopeasti mitä piti tehdä ja vaikuttivat vieläpä erittäin onnellisilta työssään. Tottakai halusin onnistuneen kerran jälkeen päästä matkaan uudestaan kuvaajan kera.

Toisella kerralla äiti suostui lähtemään mukaan kuvaajaksi ja kokeilemaan myös itse kyydissä oloa. Menimme koirien kanssa eräällä läheiselle pitkälle tielle, joka on yleensä hyvin rauhallinen tie. Papu teki hienosti töitä välittämättä liikoja paikoillaan seisovasta äidistä. Toki se oli koko ajan tietoinen missä äiti oli, muttei kumminkaan pahemmin pyrkinyt hänen luokseen. Äiti oli kiltti ja jaksoi ottaa monta kuvaa ja video pätkää puuhistamme. Kiitos siitä. =)

Tuona päivänä tie ei ollut ihan yhtä hiljainen kuin yleensä. Aika alkuvaiheessa tuli aurausauto tielle ja pöllytti lunta ihan vieressämme siirryttyämme hänen tieltään. Jonkin aikaa tämän jälkeen tuli vastakkaisesta suunnalta hevonen kärryjä vetäen. Keni ja Papu eivät ole mitenkään erityisen innostuneita hevosista ja saattavat haukkua niitä. Äiti oli meistä aika kaukana, joten minun vastuullani oli koirien hallinta. Hyppäsin pois jalaksilta ja siirsin kelkan ja koirat tien reunaan. Käskin pojat istumaan ja syötin niille tiuhaan tahtiin herkkuja koko ajan koiria kehuen. Keni ja Papu käyttäytyivät todella hienosti. Hevosen ohittaessa meitä takaamme tuli samaa aikaa kaiksi ihmistä kävellen ja viereisellä autotiellä porhalsi aurausauto. Tilanne oli siis sekä koirille että hevoselle varsin haastava. Hienosti kuitenkin kaikki eläimet selviytyivät tilanteesta ja päässimme jokainen jatkamaan omia hommiamme.



Hetken kuluttua vaihdoimme äidin kanssa hommia, hän tuli ajamaan koirilla ja minä menin kuvaamaan. Koirat vaan eivät olleet ihan samaa mieltä. Aina kun äiti yritti mennä ohitseni kääntyivät Keni ja Papu luokseni tullen melkein syliini asti. Ne eivät meinanneet millään tajuta miksi en ollutkaan antamassa niille ohjeita. Äitihän ei ole koirilla ajanut, vaan ajohommia pojat ovat tehneet vain minnun kanssani. Ihan siis ymmärrettävää, että olivat hieman hämmentyneitä. Minä vain en meinannut saada hengitettyä naurultani. Oli varsin koomisen näköistä äidin ja koirien meno. No, onneksi äiti keksi laittaa kauemmas herkkuja koirille palkaksi. Namien avulla koirat eivät edes vilkaisseet minua, vaan porhalsivat vain kovaa vauhtia ohitseni herkkujen luo. Ihan hyvä että oppivat tekemään töitä myös äidin kanssa.

Loppuun päätimme vielä kokeilla tehdä niin, että minä seison jalaksilla ja ajan äidin istuessa kelkan kyydissä. Alla olevasta videosta näette kuinka se sujui. =)



Papu ei millään halunnut mennä eteen päin, vaan olisi vain ollut tulossa mamma syliin. Kävimme myös törmäämässä hankeen, koirat kun olivat lähdössä tutulle polulle, jota olemme niiden kanssa välillä käyttäneet. Kelkka vaan ei päässyt kinoksessa eteenpäin. Saimme kuitenkin loppuun lyhyen onnistuneen pätkän ja lopetimme siihen. Koirat pääsivät vielä hihnaan kävelemään minun potkutellessani kelkalla.


Pakko myöntää että valjastin koirat vielä kerran kelkan eteen, sillä halusin päästä kokemaan vauhdin huuman vielä viimeisen kerran ennen kotia menoa. Vauhti olikin melkoinen äidin seisoessa kauempana vastassa. Kotimatkan pojat saivat rauhassa kävellä hinoissaan. Oli muuten illalla väsyneet koirat. Toivottavasti vielä saataisiin kunnon ajokelit, niin päästäisiin uudestaan hommiin ja voitaisiin ehkäpä mitata nopeutemme.

Papun terveiset lukijoille työn tiimellyksestä. =)

Kun ne arvoitukset olivat joulukalenterissa niin kivoja, niin otetaan niitä taas. Tässä eräs: Isä irri, äiti ärri, minä itse karvapörri.

Ensi kertaan! =)

Indi ulkoilee.

Neiti kävi tosiaan ulkoilemassa ekan kerran tänä talvena tammikuun puolessa välissä. Sen jälkeen ei ole tyttönen jalkojaan ulos pistänyt. Kävimme pihalla vain emännän pakollisten talvikuvien tähden. Tuolloin oli vielä aika kovat pakkaset, niin ei voitu kauaa olla ulkoa. Muutaman kivan kuvan onnistuin neidistä nappaamaan. Indi tosin olisi varmasti mielummin ollut kodin lämmössä. Hienosti se silti käveli maassa eikä vain jumittunut paikoilleen. Hömppä kun on niin piti kulkea hangessa vaikka vieressä oli aurattu tie. =) Pidemmittä puheitta päästän teidät ihailemaan mestrari otoksiamme. =D

Aika sanoa hyvästit...

Nimittäin kahdenkoiran aisoille. Kävin tammikuussa ajamassa pitkästä aikaa lenkin Papun ja Kenin kanssa. Samalla tuli todettua aisojen tulleen tiensä päähän. Aisathan olivat jo valmiiksi huonot minulle tullessaan. Ne eivät olleet suorat vaan vinot. Isä koetti hieman korjata aisaa katkaisemalla aisan ja kiinnittämällä sen uudestaan. Jonkin aikaa menimmekin niillä. Aisat kuitenkin painuvat mutkalle koirien niitä vetäessä. Papu yrittää kurkkia eteen Kenin yli tai sivusta ja aisat vääntyvät. Eivät ne missään välissä ole olleet täysin suorat. Kyydissä ollessa näkee kuinka ne haittaavat poikien työn tekoa. Aika tilata uudet aisat.

Koirat olivat aisoijen vioista huolimatta aivan mahtavia tuolla ajokerralla. Ne olivat selvästi tyytyväisiä päästessään taas hommiin. Istuuduttuani kyytiin komensi pojat liikkeelle ja nehän lähtivät! Ei paljoa tarvinnut poikia hoputtaa sillä reissulla. Emme toki menneet mitään isoa lenkkiä, etteivät koiraset rasitu liikaa näin ekalla kerralla. Palkkioksi hienosti kuluneesta treenistä, pääsivät pojat vielä metsään riehumaan keskenään. Voi sitä onnea!

Aisojen puutteessa olemme joutuneet keksimään muuta hommaa, mutta siitä joskus myöhemmin. =)

Hups!

Viime kirjoituksestahan onkin kulunut jo yli kuukauden päivät. Miten tässä näin kävi? No, herätelläänpä blogi taas henkiin. Toivottavasti intoa ja aikaa riittäisi blogia varten nyt jatkossa. =)

Palataanpa niinkin kauas taaksepäin ajassa kuin uuden vuoden aattoon. Itselläni oli tuolloin työpäivä ja vanhempani olivat hakeneet Kenin heille päviäksi hoitoon. Poika-parka kun pelkää raketteja ihan tosissaan. Vanhempani tulivat koirien kera vastaan minua autolla. Isä jätti kyydistä äidin ja koirat. Kävelimme kotia pidempää reittiä, jotta koirat saisivat kunnon ulkoilun ennen illan tulituksia. Onneksi tuolloin ei vielä montaa paukahdusta kuulunut.

Pääsimme kotia ilman suurempia ongelmia. Kotona ehdimme olla vain hetkken ennen kuin paukuttelu alkoi, vaikkei kello ollut vielä edes kuutta. Niinpä päädyimme lähtemään vanhemmilleni evakkoon. Keni kun on aina sitä rauhallisempi mitä enemmän on tutuuja ihmisiä ympärillä. Keni reakoi paukkuihin läähäättämällä, tärisemällä ja ravailemalla ympäriinsä. Se on myös yleensä kovasti minun perääni tuolloin. Indikään ei tykkää raketeista. Sen reaktiot eivät kuitenkaan ole ihan yhtä vahvat kuin Kenillä. Indi vain menee piiloon sohvan aluslaatikkoon. En kuitenkaan halunnut jättää neitiä yksin kotia, joten otin senkin mukaan.

Isä tuli auttamaan pienoisessa muutossamme. Tokihan Indille piti mukaan ottaa oma vessa ja molemmille ruokaa. Isä kantoi tavarat ja minä otin eläimet. Kenin laitoin samantien kuonopantaan, sillä tiedän sen ryntäilevän ulkona peloissaan. Indin päätin laittaa valjaisiin. Kantokopan kanssa olisi ollut hankala kulkea. Kannoin kyläkin kissaa, mutta valjaiden avulla voisin laskea kissan maahan, jos se alkaisi kovasti rimpuilemaan.

Kulkiessamme pihan läpi Keni käyttäytyi juuri niin kuin olin olettanutkin eli veti. Indi onneksi painautui vain lähemmäs minua, eikä edes meinannut temppuilla. Tuillessamme lähemmäksi alarappuja, päätti Keni hypätä viimeisen erottavan metrin. Hetken ajan tuntui kuin Keni olisi lentänyt. Onneksi ehdin myötäämään hihnalla ja hyppy onnistui.

Sisällä päästin molemmat nopeasti irti. Indi kävei hieman tutkimassa huoneita ennen kuin meni jonnekin piiloon. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään aralta vieraassa paikassa. Käveli ihan normaalisti eikä maha maata viistäen. Onhan Induska toki pari kertaa käynyt pyörähtämässä vanhempieni kämpässä, kun olen sitä käynyt heille näyttämässä.

Ilta sujui aika rauhallisesti. Keni söi iltaruokansa, mutta Indille ei ateria maittanut. Isä ja äiit käyttivät koirat viimeisellä lenkillä joskus yhden paikkeilla. Itse valmistauduin yöpuulle sillä aikaa. Yö meni hyvin. En tiedä missä elukata nukkuivat, mutta rauhallista oli. Aamullakaan Indi ei syönyt kunnolla, vähän sentään. Kenille upposi ruoka samantien. Aika pian aamupalan jälkeen lähdimme takaisin omaan kotiin. Loppu päivä kului rennoissa tunnelmissa.

Kiitos vielä vanhemmilleni turvapaikasta! =)