lauantai 6. helmikuuta 2016

Miten siinä sitten kävikään...



Tammikuun loppupuolella pääsivät pojat uusiin hommiin, nimittäin potkukelkan vetoon. Kenihän on tuota jo viimevuonna harjoitellut, mutta normi hihna kelkan ja koiran välissä vei kaikki menohalut. Nyt kuitenkin menin ja ostin joustavan hihnan tähän tarkoitukseen. Hihna on oikeasti tarkoitettu koiran kanssa hiihtämiseen, mutta toimi tässäkin puuhassa hyvin. En toki viitsinyt laittaa Keniä yksin vetämään pulskaa omistajaansa, vaan hommasin Papun sille kohtalotoveriksi. Hihnan haku reissulla ostettiin myös Papsulle vetovaljaat.

Ekalle ajokerralle lähdin yksin. Äidin tai isän mukana olo olisi häirinnyt Papun työntekoa. Toki taka-ajatuksena oli myös se, että mikäli homma ei sujuisikaan ihan helposti niin ei kukaan olisi näkemässä. Turha pelko. Pojat tajusivat todella nopeasti mitä piti tehdä ja vaikuttivat vieläpä erittäin onnellisilta työssään. Tottakai halusin onnistuneen kerran jälkeen päästä matkaan uudestaan kuvaajan kera.

Toisella kerralla äiti suostui lähtemään mukaan kuvaajaksi ja kokeilemaan myös itse kyydissä oloa. Menimme koirien kanssa eräällä läheiselle pitkälle tielle, joka on yleensä hyvin rauhallinen tie. Papu teki hienosti töitä välittämättä liikoja paikoillaan seisovasta äidistä. Toki se oli koko ajan tietoinen missä äiti oli, muttei kumminkaan pahemmin pyrkinyt hänen luokseen. Äiti oli kiltti ja jaksoi ottaa monta kuvaa ja video pätkää puuhistamme. Kiitos siitä. =)



Tuona päivänä tie ei ollut ihan yhtä hiljainen kuin yleensä. Aika alkuvaiheessa tuli aurausauto tielle ja pöllytti lunta ihan vieressämme siirryttyämme hänen tieltään. Jonkin aikaa tämän jälkeen tuli vastakkaisesta suunnalta hevonen kärryjä vetäen. Keni ja Papu eivät ole mitenkään erityisen innostuneita hevosista ja saattavat haukkua niitä. Äiti oli meistä aika kaukana, joten minun vastuullani oli koirien hallinta. Hyppäsin pois jalaksilta ja siirsin kelkan ja koirat tien reunaan. Käskin pojat istumaan ja syötin niille tiuhaan tahtiin herkkuja koko ajan koiria kehuen. Keni ja Papu käyttäytyivät todella hienosti. Hevosen ohittaessa meitä takaamme tuli samaa aikaa kaiksi ihmistä kävellen ja viereisellä autotiellä porhalsi aurausauto. Tilanne oli siis sekä koirille että hevoselle varsin haastava. Hienosti kuitenkin kaikki eläimet selviytyivät tilanteesta ja päässimme jokainen jatkamaan omia hommiamme.



Hetken kuluttua vaihdoimme äidin kanssa hommia, hän tuli ajamaan koirilla ja minä menin kuvaamaan. Koirat vaan eivät olleet ihan samaa mieltä. Aina kun äiti yritti mennä ohitseni kääntyivät Keni ja Papu luokseni tullen melkein syliini asti. Ne eivät meinanneet millään tajuta miksi en ollutkaan antamassa niille ohjeita. Äitihän ei ole koirilla ajanut, vaan ajohommia pojat ovat tehneet vain minnun kanssani. Ihan siis ymmärrettävää, että olivat hieman hämmentyneitä. Minä vain en meinannut saada hengitettyä naurultani. Oli varsin koomisen näköistä äidin ja koirien meno. No, onneksi äiti keksi laittaa kauemmas herkkuja koirille palkaksi. Namien avulla koirat eivät edes vilkaisseet minua, vaan porhalsivat vain kovaa vauhtia ohitseni herkkujen luo. Ihan hyvä että oppivat tekemään töitä myös äidin kanssa.




Loppuun päätimme vielä kokeilla tehdä niin, että minä seison jalaksilla ja ajan äidin istuessa kelkan kyydissä. Alla olevasta videosta näette kuinka se sujui. =)



Papu ei millään halunnut mennä eteen päin, vaan olisi vain ollut tulossa mamma syliin. Kävimme myös törmäämässä hankeen, koirat kun olivat lähdössä tutulle polulle, jota olemme niiden kanssa välillä käyttäneet. Kelkka vaan ei päässyt kinoksessa eteenpäin. Saimme kuitenkin loppuun lyhyen onnistuneen pätkän ja lopetimme siihen. Koirat pääsivät vielä hihnaan kävelemään minun potkutellessani kelkalla.


Pakko myöntää että valjastin koirat vielä kerran kelkan eteen, sillä halusin päästä kokemaan vauhdin huuman vielä viimeisen kerran ennen kotia menoa. Vauhti olikin melkoinen äidin seisoessa kauempana vastassa. Kotimatkan pojat saivat rauhassa kävellä hinoissaan. Oli muuten illalla väsyneet koirat. Toivottavasti vielä saataisiin kunnon ajokelit, niin päästäisiin uudestaan hommiin ja voitaisiin ehkäpä mitata nopeutemme.

Papun terveiset lukijoille työn tiimellyksestä. =)

Kun ne arvoitukset olivat joulukalenterissa niin kivoja, niin otetaan niitä taas. Tässä eräs: Isä irri, äiti ärri, minä itse karvapörri.

Ensi kertaan! =)

6 kommenttia:

  1. Hitsi, että meillä oli hauskaa! Vieläkin nauroin ääneen, kun katsoin niitä"onnistuneita" ajoja.

    VastaaPoista
  2. Niin ja arvoitukseen vastasitkin jo itse;)

    VastaaPoista
  3. Hauskan näköistä puuhaa( ja kuuloista kanssa) tuo koirakelkkailu. Minullakin oli hauskaa katsellessani kuvia ja videoita. Arvoitusta en tiedä, mutta karvapörristä ja arvoituksen esitys paikasta epäilen, että se olisi koira.

    VastaaPoista